torstai 12. joulukuuta 2013

Hiukan vielä pimeyttä - mutta kohta taas valkenee


Tällaisena pimeänä päivänä voi kirjoittaa pimeistä asioista. Kuva on viime viikolta, jolloin kävimme reippailemassa kylässämme olevien järvien välisellä kannaksella. Samaisella kannaksella kulkee myös Helsinki-Turku -moottoritie eli siis tuon yläkuvan koivikon takana. Nämä koivut ovat läpi vuoden yhtä surullisen näköisiä. Seisovat kosteikossa jalat märkinä ja useimmat jo täysin lehdettöminä. Joihinkin koivuihin tulee muutamia lehtiä keväisin, mutta suurin osa kesäajan viherryksestä syntyy lähinnä pensaikosta. Runsaiden sateiden jälkeen vettä tuolla alueella on runsaasti, kuten nyt, mutta kuivaa siellä ei taida olla milloinkaan. Joka kerran ohi kulkiessani ja pystyyn kuolleita ja kuolevia koivuja katsellessani mietin, mikä saa ne kärsimään. Tuleeko moottoritieltä jotain puita tuhoavaa ainesta vai onko moottoritien rakentaminen muuttanut koivikkoalueen maaperää?


Alueella kasvaa myös kanukkaa, mm. korallikanukkaa. Esiintyykö sitä Suomessa luonnonvaraisena vai onko se jossain vaiheessa karannut läheisten talojen pihamaalta? 


Moottoritien kupeessa on muutamia asuintaloja. Osa vanhoja, rakennettu kenties aikoinaan kesämökkikäyttöön, mutta otettu myöhemmin ympärivuotiseen asumiseen. Erään talon pihassa kasvavat kuuset on leikattu pehmeän muotoisiksi. Hiukan ovat alaosastaan harvoja, mutta yllättävän hyvin ne ovat kestäneet leikkauksen, on siitä jo muutama vuosi, kun huomasin ne leikatuiksi.


Kuten Saaripalstan Sailakin omassa blogissaan totesi, tätä pimeyttä kestää enää pari viikkoa ja sitten ryhdytään reippaasti etenemään kohti kevättä. Täällä etelässä onkin ollut todella harmaata, vetistä räntää tai silkkaa vettä on satanut. Viime viikonvaihteessa satanut kevyt lumipeite ja parin päivän pikkupakkanen on sanan varsinaisessa merkityksessä menneen talven lumia. Jonkinlainen loskakerros pihallamme edelleen lilluu, maaperä on ilmeisesti sen verran jo kohmeessa, ettei vesi ihan heti imeydy vaan pysyy maan pinnalla milloin tahansa valmiina jäätymään liukkaaksi pääkallokelipihaksi.


Juuso ei viihdy laisinkaan pihalla. Kunhan käy pikaisesti tarpeillaan ja haluaa heti takaisin sisälle köllöttelemään. Iltaisin sillä on taas ollut hellyyspuuskia ja se tulee ihan oma-aloitteisesti syliini vartiksi puoleksi tunniksi rapsutettavaksi.

Innostuin vaihteeksi virkkaamaan isoäidinneliöitä, mikä ei sinänsä ole kovin hyvä juttu. Jostain syystä hartiani eivät laisinkaan tykkää virkkuukoukkuhommista ja koko ajan tuntuu, että olisin kypsä kunnon hierontaan. Juuso sen sijaa tykkää todella paljon tuosta 7veljestä lanka-kerästä ja valmiista neliöistä. Tarvikekori on sille aivan liian pieni, mutta sinne se vain itsensä tunkee pörhistelemään käsitöitäni ja pelmuttamaan tuota lankakerää. Lopuksi se asettuu matolle vahtimaan, ettei kerä vain katoa huomaamatta minnekään.


Joulu on jo aivan oven takana, mutta minä en kyllä ole vielä ihan valmis sitä vastaanottamaan. Olen tehnyt kaikenlaista muuta, kuin valmistellut joulua. Ajatellut, että ehtiihän sitä. Jouluvaloja olen laittanut niin sisälle kuin uloskin - tai siis sisustusvaloja pimeyttä tuhoamaan. Martat neuvoivat radiossa välttämättään turhaa hössötystä ja turhan siivoamisen aiheuttamaa stressiä. "Jos et aio viettää jouluasi kaapissa, ei komeropita tarvitse juuri jouluksi siivota", oli minusta aika vinkeä ja varteenotettava neuvo. En aio viettää jouluani kaapissa. Älkää tekään!