sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Omenoita ja kissan ummetusta

Oman kasvihuoneen satoa

Hupsista, miten nämä päivät kuluvat hurjaa vauhtia. Pihalla olen ehtinyt tuskin käydä kääntymässä, mutta auringon paisteen ja lämmön kyllä huomaa, vaikka missä viipottaisi. Ihanaa, ettei kesä päättynyt elokuun sateisiin, vaan olemme saaneet nauttia näistä kesäisen kauniista syyskuun päivistä.

Yöt ovat olleet ajoittain aika vilpoisia ja niinpä Ukkokulta laittoi kasvihuoneeseen lämmittimen, jotta runsas tomaatti- ja chilisato kypsyisi. Tomaatteja onkin saanut nyt tasaiseen tahtiin ja olen optimistinen sen suhteen, ettei ihan kaikkia tomskuja tarvitse vihreinä kantaa sisälle kypsymään.

Syysmyrkkylilja - Colchicum autumnale

Eilen söimme päiväruoan ulkona ja savukalaa napostellessani tiirailin kukkapenkissä näkyvää vaaleanliilaa kukkaa. Sitä kun ei vielä pari päivää sitten ollut näkynyt. Minun ihka ensimmäinen Syysmyrkkyliljani oli ihan yllättäen noussut kaatuilevien kesäkukkijoiden joukosta kurkistamaan maailmanmenoa. Tervetuloa vaan, onpa mukava näky.

Pelargonia Inspire Pink Fi - ihan itse siemenestä kasvatettu ja talven yli eläetty

Viime postauksessa kerroin puutarhahaahuilusta eli siitä, kuinka sitä lähtee tekemään yhtä hommaa ja lopulta huomaakin olevansa ihan jonkun muun projektin kimpussa. Tämä haahuilu näyttää olevan aika yleistä ja yksi jos toinenkin kertoi tekevänsä samaa. Tänään haahuilin itse oikein kunnolla. Lähdin etsimään kellarista sopivaa ruukkua, johon voisin siirtää kesän isossa piharuukussa kasvaneen kärsimysköynnöksen talvettamista varten. Painavaa piharuukkua ei kellariin jaksa kukaan rahdata, eikä köynnös taasen selviytyisi ulkona pakkasista. Ruukku löytyi, kunhan olin ensin innoissani raivannut omaa puutarhatarvikenurkkaustani peräti kahden tunnin ajan. Toki se on ollut aika sekasortoisessa tilassa, mutta olen odottanut sopivan sateista päivää, jolloin voisin hyvällä omallatunnolla pureutua ruukkujen ja lapioiden ja tyhjien multasäkkien järjestämiseen. Mitä sitä nyt aurinkoista sunnuntaipäivää turhaan kellarissa viettäisi. No, tulipa nyt kuitenkin vietettyä.

Omena Huvitus

Omenoita on tullut syötyä oikein urakalla. Rakastan oman puutarhan omppuja. Mikään ei voita sitä tunnetta, jolloin saa käydä aamusella keräämässä omenoita vaikka yöpaidan helmaan ja rouskutella niitä suurella halulla sanomalehteä lukiessa. Ensimmäiset omenat tuli poimittua hellästi yksitellen taskuun laittaen. Kypsymisprosessin edistyessä eivät taskut enää riitä, vaan aina alapihalle mennessä täytyy ottaa vähintään yksi kori mukaan. Huvitukset alkavat olla jo niin kypsiä, että tapaan ravistaa puuta saadakseni kaikki tarjokkaat ajoissa alas. Niiden loistava puna näyttää houkuttelevan lintuja nokkimaan pyöreitä poskia ja seuraavaksi niihin nokittuihin kohtiin asettuvatkin ampiaiset ja muut öttiäiset. Ei siinä sitten mitään syötävää minulle enää jääkään.

Eilen leivoin omenapiirakkaa, tein omenahilloketta ja pakastin omppuja myös paloina. Alkaa olla pakastin täynnä säilöttyä kesää.

Rosa rugosa Sointu

Torstaina vietin muutaman tunnin vanhempieni kissan kanssa eläinlääkärissä. Meetulla on ikää jo 17 vuotta, mutta se on hyväkuntoinen ja kiiltäväturkkinen töpöhäntäkissa. Äiti soitti minulle ja sanoi kissan oksentaneen koko päivän. Näytti myös siltä, ettei se saa kakkaa tulemaan, joten äiti pohti, pitäisikö soittaa eläinlääkärille. Soitin ja saimme viedä kissan heti tutkittavaksi. Meetulta otettiin verikokeet ja röntgenkuva. Jouduin avustamaan röntgenissä, eikä se ollut mikään kovin mukava toimenpide. Hoitaja piti kissaa takajaloista, minä etujaloista ja siten keikautimme kissan röntgenpöydälle kyljelleen. Meetu-ressukka murisi, sähisi ja yritti purrakin päästäkseen pois. Kuvista näkyi, että kissan ohut- ja paksusuoli olivat täynnä massaa, joka olisi luonnollisesti saatava pois.

Ensin Meetu sai kipupiikin, sitten pahoinvoinnin estolääkettä. Sitten se laitettiin koppaan ja pyyhe pään päälle. Kaksi ihmistä piti kissasta kiinni, kun sille tiputettiin 150 ml nestettä. En tiennytkään, että kissalle neste laitetaan suonen sijasta nahan alle, josta se imeytyy elimistöön. Enkä tiennyt sitäkään, ettei kissa kestä laisinkaan paastoa. Meetu oli oksentanut sen torstaipäivän ja jo se oli aiheuttanut selvää kuivumista ja kunnon heikentymistä.
Lopuksi Meetu sai vielä peräruiskeen.

Tuhdin laskun, parafiiniöljyn ja hoito-ohjenipun kanssa lähdimme kotiin. Meetu oli voipunut ja hiljainen. Yleensä se on kova "höpöttämään" ja tykkää olla ihmisten seurassa. Kotiin päästyämme se meni sängyn alle torkkumaan aivan hiljaisena. Peräruiskeista, parafiiniöljyhoidosta ja ruokavaliosta huolimatta Meetun vatsa alkoi toimimaan vasta eilen. Nyt se alkaa jo olla oma itsensä ja juttuakin tulee. Sen turkki on parafiiniöljyssä ja kaulasta puuttuu karva kokonaan, koska lääkäri ajoi sen pois kyetäkseen paremmin löytämään suonen verikoetta varten.

Ikääntyneillä kissoilla ummetus on kuulemma melko yleistä ja sitä voidaan kotona hoitaa ihmisten lääkkeillä, tosin huomattavasti pienemmällä annostuksella (esim. Levolac). Ruokavalioon on lisättävä enemmän kuituja. Verikokeet osoittivat, että Meetulla on myös munuaisten vajaatoiminta, mikä niinikään on tavallista vanhenevilla kotikissoilla.

Juuso ulkoiluttaa kieltään
Meetun lääkäriprojektin yhteydessä törmäsin jälleen lemmikin hoitamiseen liittyviin osittain eettisiinkin kysymyksiin. Monet, etenkin vanhemmat ihmiset tykkäävät, ettei lemmikkikissaan kannata laittaa turhaan rahaa. Eläinlääkärithän tunnetusti maksavat paljon, mutta onko maatiaiskissan hoitaminen turhaa sen vuoksi, että sen hankintahinta on usein niin matala, jopa ilmainen? Missä kulkee ikääntyneen eläimen - kissan tai koiran hoitamisen ja lopettamisen raja? Milloin eläin on liian vanha hoidettavaksi? Mikä on sellainen sairaus, että sitä kannattaa hoitaa ja milloin mennään inhimmillisesti tai eläimellisesti katsoen yli järkevyyden?

Meetun vaivana oli ummetus, joka oli kuitenkin kohtalaisen helposti hoidettavissa. Munuaisen vajaatoiminnasta huolimatta Meetu on ikäisekseen hyväkuntoinen, aktiivinen ja kiva kissa. Sillä saattaa olla vielä monta hyvää vuotta. Jo nyt se on ilahduttanut lähes kahden vuoden ajan vanhempiani. Meetu on virallisesti pikkuveljeni kissa. Heillä on myös koira ja elämä turhankin hektistä, joten toissakesäisen lomamatkan ajaksi hoitoon tuotu Meetu on saanut viettää aikaansa vanhempieni luona. Tällä kertaa pääsin vaikuttamaan siihen, että Meetua hoidettiin. Tekisin samoin uudelleen, oli kyse sitten omasta tai toisen kissasta. Kun on ottanut eläimen vastuulleen, on se minusta hoidettava siten, että myöhemmin kehtaa katsoa itseään peilistä häpeämättä.


Susanna, olet lämpimästi tervetullut blogini lukijaksi!
Ja kaikille tasapuolisesti oikein mukavaa syyskuista viikkoa!