maanantai 28. marraskuuta 2016

Lunta vai lumettomuutta


Viime aikoina on käyty keskustelua siitä, miten itse kukin suhtautuu lumeen tai lumettomuuteen. Tähän marraskuuhun on mahtunut kumpaakin, joten nyt voi kokemuksen rintaäänellä kertoa oman mielipiteensä vaihtoehdoista


Elämässä on valtavasti asioita, joille syystä tai toisesta ei voi yhtään mitään. Niiden murehtiminen on ajanhukkaa ja energiantuhlausta. Talvi ja yleensä lumikin tulee, vaikka kuinka haluaisin nauttia kesästä ja lämmöstä. Vuodenajat eivät minulta lupia kysele. Niinpä pyrin etsimään talvestakin jotain positiivista. Luminen maisema on usein hyvin kaunis ja lumi miltei kaikissa olomuodoissaan tuo valoa luontoon. Ja kun täällä liki arktisilla alueilla eletään, lumen kasveja suojaavalla vaikutuksella on suuri merkitys. Viime talvena saimme kokea, miten käy, kun vesisateiden jälkeen pakkanen hyytää lumettoman maan.


Täällä etelärannikolla talvi koostuu usein harmaista loskasäistä. Jos lunta sataakin, katujen ja teiden suolaus muuttaa sen pian ällöttäväksi mössöksi, jota säästöjen vuoksi ei kuitenkaan mihinkään pois aurata. Siinä märässä loskassa tarpominen ei paljon mieltä ylennä. Käy kulku sitten jalkaisin tai kumipyörillä. Niinpä toivoisin talvella pikkupakkasia ja jonkin verran lunta.

 
En ole talvi-ihminen, mutta kun kerran täällä neljän vuodenaikojen maassa elän, olkoon talvi sitten mieluummin kunnon talvi. Marraskuusta helmikuuhun ja maaliskuussa voisi kevät viimeistään saapua. Mieluummin maksimissaan kymmenen asteen pakkasia, jotta ulkona on mukava lenkkeillä. Luntakin sen verran sopivasti, että voi puhua hangista. Ei kuitenkaan jatkuvia ja sankkoja lumisateita, jolloin omakotiasukkina joutuisi monta kertaa päivässä kolaamaan kulkuväyliä auki. Vaikka voi sen kolaamisenkin ottaa kuntoilun kannalta. Vastineeksi kesäisille mullan kärräyksille.


Kuvat on metsälenkiltä, joka tehtiin Ukkokullan kanssa. Oli siinä taas kuvaamisessa haastetta, kun joka ikisen objektiivin läpi sihtailun jälkeen sain hölkätä jossain kaukaisuudessa kulkevan Ukkokullan kiinni. Tietämättään Ukkokultani laittaa minut harrastamaan intervallilenkkeilyä. Jokaisen pysähdyksen jälkeen reipas puolison kiinniotto metsäpolulla nostaa mukavasti sykettä. Pitkään aikaan ei olla metsäreittejä käytykään kiertämässä. Hetken aikaa muistan taas, miksi niin ei ole tehty. Ainakaan kameran kanssa. Hölmö minä yritän aina yhdistää kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Kuvaus ja lenkkeily Ukkokullan kanssa ei sovi yhteen, ei.